Pax Millenia - osa 4

Nousevat myrskyt ja niiden raivokkaat puuskat käänsivät viimein uuden sivun ihmiskunnan historiassa. Ensimmäisen Millenia -sukupolven eteen avautui karu maisema täynnä entisaikojen välinpitämättömyyden merkkejä. Juomavesi sairastutti kokonaisia kaupunkeja. Palavat jätevuoret sankensivat ilmaa raivattujen aukeiden keskeltä kilometrien päähän. Energia, tavarat ja jo pelkkä puhdas ruoka olivat kiven alla, eikä säälimättömyys tuntunut päästävän irti ihmisten mielistä. Avoimien tietoverkkojen hälyttävät uutiset, lupauksien vastainen elämänlaadun tasainen lasku ja epätoivo tulevasta raastoivat ihmisten ajatuksia.

Toivo ikuisesta materiaalisesta kasvusta ja sen tuomasta hyvinvoinnin parantumisesta oli menettämässä otettaan. Kaikkien vanhojen ajattelukaavojen voitiin huomata olevan voimattomia tosiasioiden valossa. Epätoivo, suru ja pelko levisivät kulovalkean tavoin, vaihtoehtojen vielä odottaessa kukoistamistaan. Kuin syksyn viimainen tuuli pyyhälsivät synkät ajatukset ihmisyhteisöjen lävitse. Luita ja niiden ytimiä asti vihlova varoitusääni lähenevästä tuhosta kouristeli karaistuneintakin selkärankaa. Maailmanlopun profeetat julistivat sanomaansa ajan hengestä innostuneina. Ja kun tarinaa elää todeksi, se muuttuu sellaiseksi.
Lannistava taakka ja voimattomuuden tunne ottivat oman osansa. Kateus, katkeruus ja kauna menneistä omat osansa. Ahneus, viha ja petollisuus veivät myös langettamansa, kuten pelko, laiskuus ja itsetärkeilykin. Puhdasta sattumaa tai kohtaloa lukuunottamattakaan.

Ihminen oli kuin peltovilja. Sen alta oli raivattu kaikki muu elon merkki, jotta yksi laji voisi kukoistaa. Mutta kuten kaikilla sykleillä, myös ihmisten ajoilla oli aallon harjansa ja sadonkorjuiden hetket.

Romahduspisteeseen johtanut niin kutsuttu massapsykoosi kehittyi vuosisatojen kuluessa ja saavutti kulminaatiopisteensä maapallon kantokyvyn äärimmilleen venytetyssä pisteessä. Ihmisten tapojen ja tottumusten tasapainottomuus luonnon kantokykyyn nähden johti suorastaan apokalyptisiin lopputuloksiin. Suuri osa maapallon biodiversiteetistä katosi ja samalla ihmisrotu tuhosi itsestään valtaosan. Karsinta oli hyvin absurdi ja traaginen näytös, mutta kyky kaukonäköiseen yhteistyöhön näytti olevan olennaisin tekijä selviytyneiden yhteisöjen keskuudessa.

Jäljelle jäänyt vallitseva järkyttynyt mieliala kesti galaktisessa aikaskaalassa mittaamattoman pienen hetken, mutta muutti samalla avaruuden aavikolla kukoistavan keitaan kohtaloa iäksi. Karmaiseva jälkishokki oli ainoa tarpeeksi voimakas impulssi, joka sai ihmisen ottamaan vakavasti oman olemassaolonsa ja vastuunsa. Onneksi kaukonäköiset pioneerit olivat kehittäneet runsauden aikana teoreettisia, menetelmällisiä ja teknologisia sovelluksia, joilla ihmisten oli mahdollista perustaa ennennäkemättömän hyvinvoivia ja tasapainoisia yhteisöjä. Menneisyyden kohtalot toisiinsa sitovat traumat olivat omiaan luomaan kiitollisuuden ja arvostuksen ilmapiiriä, jossa tervehenkiselle arvomaailmalle oli tarpeeksi pitkäksi hetkeksi vakaa kasvupohja. Yhteisöjen tasapainottuessa ne pystyivät aloittamaan edellisen aikakauden vahinkojen korjaamisen. Ympärillä nakertavat konkreettiset haitat entisaikojen välinpitämättömyydestä pitivät ponnistelut ja kehityksen luonnonvoimia kunnioittavassa suunnassa. Elämän sykli ja kokonaisuuden huomioonottaminen olivat viimein kehittyneet myös joidenkin suurten ihmisyhteisöjen perustoiksi, mikä antoi osalle niistä mahdollisuuden jatkaa olemassaoloaan.